perjantai 16. kesäkuuta 2017

Viikonloppu & Keittiö.


Tällä kertaa päätin aloittaa viikonlopun aikaisin - onhan nyt kesäkuu ja se ikäänkuin kutsuu päästämään irti ja rentoutumaan! Blogin hiljaiselosta huolimatta erilaista puuhailua on tänä vuonna riittänyt. Lähinnä huomaan olleeni niin paljon koneella työpäivinä, että vapaa-ajalla olen halunnut karsia kaiken ylimääräisen median ja keskittyä kaikkeen muuhun: ystäviin, kulttuuritapahtumiin, virkkaamiseen, lukemiseen ja ruuanlaittoon. Kirjoissa on menossa Alexander McCall Smithin "44 Scotland Street" -sarja ja keittiössä muffinssireseptin kehittely. 

Vuosi sitten luin Shauna Niequestin kirjaa ja vitsailtiin hänen näkemykselleen siitä, milloin jotakin reseptiä voi kutsua omakseen... se oli kolmen askeleen lopputulos: Ensin resepti piti tehdä juuri niinkuin sen tekijä on sen kirjoittanut. Seuraavassa vaiheessa sai muokata reseptiä omien makumieltymystensä mukaan ja kolmannella kerralla resepti piti tehdä omasta päästä - ja silloin se oli oma. No, minulla harvoin on kärsivällisyyttä tehdä sitä ensimmäistäkään kertaa ilman pienintäkään soveltamista. Saati sitten, että tekisin samaa ruokaa kolme kertaa lyhyen ajan sisällä niin että muistaisin tarkalleen, mitä edellisellä kerralla ajattelin. Mutta... kaiken tämän sanottuani huomaan, että on ruokia, leivoksia ja makuja, joihin palaan aina uudelleen. Ne on niitä suosikkeja, joiden eteen kannattaakin nähdä vaivaa ja hioa oma suosikkireseptinsä. Yksi kaikkien-aikojen-suosikki-hyvän-kahvin-kanssa on muffinssi, missä on mustikoita, sitruunaa ja unikonsiemeniä. Ja sitä tässä kehittelen. Ihan vähän vielä fiksaamista se vaatii, mutta nyt jo olen lopputulokseen erittäin tyytyväinen... ehkä jos tulet meille kylään niin saatat jopa saada sitä kahvipöydässä :)

Iloista & rentouttavaa viikonloppua!



Juhlavuonna 3/40 Bangkokissa.

lauantai 4. helmikuuta 2017

Löytöjä takakujilta.


Täällä ei näy valkoisia kasvoja. Ei sillä, että edes kiinnittäisin siihen huomiota. Kaikkien näiden vuosien jälkeen Aasiassa olen tottunut siihen, että olen paikalla olevista ainoa sinisilmäinen ja vaaleahiuksinen. 

"Tulkaa, seuratkaa minua. Minulla on tuolla takana varasto, missä on enemmän valikoimaa." Olemme Mumbaissa vanhojen huonekalujen torilla ja seuraamme paikallista muslimimiestä pitkin kapenevaa kujaa kauppakadun taakse. Kiipeämme tikkaita pitkin vintille ja ihastelen vanhoja huonekaluja kolonialistiselta ajalta. Huonekalut vaatisivat asiantuntijan käsittelyä ja ilmassa leijuva pöly saa minut aivastelemaan lakkaamatta, mutta minulla ei ole mihinkään kiire. Tämä on juuri sitä mistä nautin: yllätyksistä arjen keskellä... silmänräpäyksessä olen toisessa maailmassa ja vain mielikuvitus on rajana pohtiessani, mitä kaikkea huonekaluilla voisi tehdä ja mihin ne sopisivat... 

Hetken kuluttua nautimme chait paikallisessa kuppilassa ja keskustelemme siitä, kuinka monet kasvot Intialla on. 



Päivän löydöt, jotka mahtuivat matkalaukkuun: 
Kameli, puuta (Intia)
Elefantti, puuta (Intia)


Juhlavuonna 2/40 Bangkokissa.

sunnuntai 22. tammikuuta 2017

Juhlavuosi & kulttuurit.


Täytän tänä vuonna neljäkymmentä ja se jos mikä on syy pysähtyä paalupaikalle ja juhlia. Olenkin nimennyt tämän vuoden kokonaisuudessaan juhlavuodeksi. Neljäkymmentä elettyä vuotta antaa paljon aihetta tarkastella ja nostaa esiin juuri minun elämäni palapelin merkityksellisiä kohtaamisia, muistoja, kokemuksia ja päätöksiä.

Yhden merkittävimmistä teemoista elämässäni muodostavat eri kulttuurit. Vaikka synnyin Hämeessä tavalliseen suomalaiseen perheeseen, on sisälläni ollut jo nuoresta asti tietoisuus siitä, että minun elämäni suurin tehtävä liittyy toisten kulttuurien parissa toimimiseen. Myöhemmin olen huomannut kuuluvani niihin, joille sanonta "kutsumus kantaa" sisältää merkityksen. Koen kutsumukseni kantaneen niinäkin hetkinä, kun ulkoisesti katsottuna missään ei ole näyttänyt olevan mitään järkeä. Se on myös ankkuroinut minut paikoilleen niinä vuosina, jolloin tuntui siltä, että suuret surun aallot vyöryvät ylitseni kerta toisensa jälkeen, eikä tyyntä näkynyt horisontissa. 

Elämästäni viimeiset 11 vuotta ovat kuluneet valtaosin Aasiassa. Aasia on minulle samanaikaisesti joka päivä kotoinen ja vieras. Tuttuus ja erilaisuus muodostavat jokaisen päivän aikana suolaisen ja makean lailla liiton, josta on tullut arjen tunnuspiirre.

Tämä vuosi alkoi matkalla Nepaliin. Uskomattoman kaunis maa vuoristoineen ja ihmisineen. Valokuvaan voi vangita pinnan, mutta syvemmälle ei pääse näkemään kuin ajan kanssa. Siksi rakastan kulttuurien tulkkeja sekä tarinoita, jotka avaavat kulttuuria, maailmankuvaa ja arjen tapoja syvemmältä. Sen lisäksi, että voin matkojeni aikana kohdata monia henkilöitä ja kuulla heidän tarinoita,  nautin lukemisesta. Tämän matkan aikana luin Seattlesta kotoisin ja nepalin kanssa naimisissa olevan antropologin muistelmia 80-90-luvuilta Nepalin maaseudulta. Amerikkalaisen sopeutuminen brahmin-perheeseen hinduismin uskomusten ja kastijärjestelmän keskelle ei ollut mutkatonta. Globalisaatiosta huolimatta Aasia ja Eurooppa eroavat toisistaan huimasti monella tapaa. Juuri nyt minuun näyttää kolahtavan lännen ja idän eroavaisuus yhteisöllisyyden ja yksilöllisyyden rajanvedossa. Kuinka se vaikuttaakin kaikkeen ja kuinka pienen pintaraapaisun siitä vasta ymmärrän!

Mietin tänään, että jos minun pitäisi nimetä yksi Raamatun lupaus, johon turvaan lapsenomaisesti ja jonka mukaan elän, se olisi Matteus 6:33 "Etsikää ennen kaikkea Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskasta tahtoaan, niin teille annetaan kaikki tämäkin." (Tämäkin = ruoka, juoma, vaatteet, koti jne. Kaikki elämiseen liittyvä.) En liikaa murehdi huomista vaan luotan, että minusta pidetään huolta.  En pitele kaikkia elämäni lankoja omissa hyppysissäni enkä ainoastaan luota omaan järkeilyyni ja suunnitteluuni. Useaan kertaan olen huomannut, että parhaistakaan yrityksistä huolimatta en nähnyt kaikkea, mitä oli tulossa. 

Tänä juhlavuonna olen matkalla sekä fyysisesti että sisäisesti. Toivon osaavani matkustaa jokaisen päivän etappini niin, että kiirehtisin hitaasti ja  osaisin olla läsnä kulloinkin käsillä olevassa hetkessä. Haluan kasvaa aitoudessa, rohkeudessa, nöyryydessä ja kiitollisuudessa. Tänne blogiin tallennan tunnelmia ja mietteitä matkan varrelta. 

---


Lukukokemus: "While The Gods Were Sleeping. A Journey through Love and Rebellion in  Nepal" (Elizabeth Enslin)

Kuvat: Kathmandussa ja viereisellä vuorilla, Hattibanissa. 





Juhlavuonna 1/40 Bangkokissa.

torstai 29. joulukuuta 2016

12-päivää-joulua





Hämärtyvää taivasta vasten loistava joulutähti, liljojen tuoksu ja jouluseimi tuovat jouluisen tunteen myös tropiikin keskelle. Loppiaiseen on vielä päiviä. Vielä on aikaa nauttia läheisten seurasta ja antaa joulun sanoman upota viimeiseenkin sydämen sopukkaan. 

Tänä vuonna huomaan olevani erityisen onnellinen siitä, että minulla on mitä rennoimpia ja joustavampia ystäviä ja perheenjäseniä.  Ja mies jolla ei mene sormi suuhun keittiössä. Tässä talossa vieraili nimittäin eräs virus, ja ensin potilaana oli suvun pienin.... sitten oli Henryn vuoro ja lopulta myös minä kaaduin sänkyyn... jouluaattona. Joten sen lisäksi, että menussa jo sovellettiin (koska kaupoista ei tänä vuonna yllättäen löytynytkään kalkkunaa) niin lopulta sovellettiin kaikessa mikä liittyi minun vastuisiini, koska parhaimmillaan jaksoin istua sohvalla joulun pääpyhinä.  Mutta onneksi meillä oli silti iloinen juhlamieli! 

Olen myös ollut tällä viikolla lomalla... ottanut rennosti ja lukenut kirjoja. Alexander McCallin Isabel Dalhousie -sarja on luettu. Kohta suljen koneen ja tartun joululahjakirjaani "I am a Cat". 

Toivottavasti myös sinulla on aikaa olla vaan tai tehdä kaikkea sitä mihin arjessa ei ole mahdollisuutta!

tiistai 8. marraskuuta 2016

Neulottu suoja tabletille.


Lanka: Novita Luxus,  Eco & organic
Puikot ja virkkuukoukku: 3
50 silmukkaa. Neulottu suljettuna helmineuleena (oikein-nurin).
Viimeistely virkkaamalla puolipylväillä pitsiä.
Puinen nappi.

maanantai 24. lokakuuta 2016

The Summer Book.

"When are you going to die?" The child asked.
And Grandmother answered, "Soon. But that is not the least concern of yours."


Tove Janssonin kesäkirja porautuu ihmiselämän peruskysymyksiin ja nautin siitä, vaikka nyt onkin jo syksy.
   

perjantai 15. heinäkuuta 2016

Mietteitä vieraanvaraisuudesta.

Jos sydämessä ei ole tilaa, 
sitä ei löydy tuhannen neliön kodistakaan

Minulla näyttää jatkuneen jo joitakin vuosia kiinnostus tutkia enemmän kristillisen tradition ja Raamatun näkemystä almuista, vieraanvaraisuudesta ja suhteesta vähäosaisiin. Ei siis mitenkään systemaattisen teologian tutkimuksen tasolla, vaan enemmänkin omana arkiteologisena mietiskelynä. Hämmästyttävä havainto näinä vuosina on ollut se, kuinka vähän olen kuullut saarnoja tai opetuksia aiheista. Saati sitten kuinka vähän kirjallisuutta niistä julkaistaan. Se on hämmentävää etenkin kun ajattelee, että sekä almut että vieraanvaraisuus ovat kautta kirkkohistorian kuuluneet itsestäänselvänä osana kristittyjen arkiseen jumalanpalveluselämään. Näyttää siltä, että vaikka osittain selitystä voisi hakea muuttuneista käytänteistä ja uusista sanamuodoista, olemme kadottaneet jotakin arvokasta. 

"MAKING ROOM. Recovering Hospitality as a Christian Tradition." ei ole mikään uunituore julkaisu (1999), mutta Christine D. Pohlin kirja on edelleen ajankohtainen ja suositeltava aiheesta kiinnostuneelle. Kirja antaa etenkin hyvän yleiskatsauksen eri aikakausina vallassa olleisiin käytänteihin vieraanvaraisuuden suhteen. Helposti voimme romantisoida historiaa ja ajatella, että vieraanvaraisuus oli helpompaa entisajan kulttuurissa ja arjessa, etenkin maatalousyhteiskunnassa. Olen Pohlin kanssa samaa mieltä siitä, että niin ei ole ollut. Haasteet ovat olleet yhtäläiset, ne ovat vaan saattaneet näyttäytyä hieman eri muodoissa, mutta aina, kaikkina aikakausina ovensa avaaminen on ennenkaikkea vaatinut ensin sydämen oven avaamista. Se että voi kohdata tarvitsevan, vaatii monesti käytännöllisiä järjestelyjä oman elämäntapansa suhteen, eikä se tapahdu hetken mielijohteesta, vaan vaatii sekä rakkautta että päättäväisyyttä. 

Jottei ihan synny väärää mielikuvaa: kyllä minä olen lukenut paljonkin tekstejä vieraanvaraisuudesta. Ongelma vaan näyttää olevan se, että kaikki tekstit kilpistyvät omien ystävien ja läheisten kestitsemiseen (entertainment on englanniksi kuvaava sana)... kutsuja järjestetään ja vuoroin vieraissa käydään. Eikä siinä ole mitään vikaa itsessään, sillä se on osa elämää ja ihmissuhteiden ylläpitoa. Mutta näen ongelmallisena sen silloin, kun se jää pelkästään siihen ja jos ja kun raamatullinen vieraanvaraisuuden käsite määritellään sen mukaan. Varhainen kirkkohistoria ja alkuseurakunta käsittivät vieraanvaraisuudella kolme asiaa:

1- Vieraanvaraisuus kunnioituksen ja huomioimisen eleenä kristittyjen yhteydessä eri yhteiskuntaluokasta ja taustasta tulevien henkilöiden yhteentulemisena samaan tilaan sekä  ateriayhteyden jakamisena (Ehtoollinen oli osa alkuseurakunnan yhteistä ateriaa).

2- Vieraanvaraisuus muukalaisten, matkustavien kristittyjen ja paikallisten köyhien fyysisten tarpeiden kohtaamisena.

3- Vieraanvaraisuus avaamalla kotinsa ovet seurakunnan kokoontumiselle (Ensimmäiset vuosisadat kristillinen seurakunta kokoontui pääosin kodeissa). 

Jotta vältyttiin hyväksikäytöltä ja vieraanvaraisuutta osoittava henkilö pystyi takaamaan sekä itsensä että perheensä turvallisuuden, liittyi näihin paljon keskusteluja, suosituksia, tapoja ja ohjeistuksia. Siksi minusta onkin hämmentävää nykyinen hiljaisuus. Ikäänkuin kaikki ihmisten tarpeet olisi organisoitu instituutioiden ja ammattilaisten vastuulle. 

Vieraanvaraisuus on ennenkaikkea sitä, että vastustamme ihmisten muuttumista kasvottomiksi ja kohtaamme heidät aidosti, heidän ihmisarvonsa ansaitsemalla tavalla. Se ei tarkoita viihdyttämistä ja ohjelman järjestämistä jollekin apua tarvitsevalle ryhmälle. Pelottavan usein me olemme niitä, jotka tarvitsevat ennalta valmiiksi kirjoitettuja käsikirjoituksia ja puuhastelua (kohteillemme eli "heille"), koska pelkäämme kohdata erilaisuutta. Tuntematon pelottaa meitä, koska joudumme astumaan ulos mukavuusvyöhykkeeltämme. Emme tiedä miten toimia, meillä ei ole vastauksia kaikkiin ongelmiin, eikä haasteet välttämättä lopu siihen. Menestystarinoita ei aina synny vaikeasti sairaiden tai moniongemaisten keskuudessa eikä tuloksia aina pysty näyttämään muutostarinoilla. Mutta siitä ei olekaan kysymys. Kysymys on siitä, että on olemassa ihmisiä, joilla on todellisia tarpeita juuri tänään ja minulla voi olla mahdollisuus auttaa noissa tarpeissa. Kyse on myös siitä, että koska olen niin tottunut oman arkeni toimivuuteen ja pidän omia etujani itsestäänselvinä, en näe sitä, että lähelläni voi olla ihminen, jonka etuja poljetaan joka päivä. Mutta koska hän on kasvoton (ja usein stereotypisoitu), hän pysyy minulle näkymättömänä eikä tule kuulluksi tarpeineen ja huolineen. Saati sitten että joku puhuisi hänen puolestaan. Kyse on ihmisarvon kunnioittamisesta:

"Although we often think of hospitality as a tame and pleasant practice, Christian hospitality has always had a subversive, countercultural dimension. "Hospitality is resistance," as one person from the Catholic Worker observed. Especially when the larger society disregards or dishonours certain persons, small acts of respect and welcome are potential far beyond themselves. They point to a different system of valuing and an alternative model of relationships."   

Niinkuin totesin syntymäpäiväkirjoituksessani joitakin päiviä sitten: minä olen matkalla. En siis osoittele ketään sormella eikä ajatukseni ole vaatia keneltäkään toiselta yhtään mitään. Minulla on oma polkuni ja uskon, että yhtenä päivänä kohtaan Kristuksen, joka kysyy minulta henkilökohtaisesti, mitä tein kohtaamilleni ihmisille. Mutta tämän kaiken sanottuani minulla on silti myös yhteisöllinen haaste: haluaisin haastaa tämänhetkistä kristillistä kielenkäyttöä niin, että uudistaisimme vieraanvaraisuuden käsitteenä ja palauttaisimme sen siihen asemaan elävän uskon tunnuspiirteiden joukossa, mihin se itseoikeutetusti kuuluu. 

Olisi kiva kuulla myös Sinun ajatuksiasi aiheesta...